"Rote kapelle" eli "Punainen orkesteri" vakoiluverkosto sekä Hitlerin päämajaan soluttautuneen vakoojan tapaus
Tunnetuin Toisen Maailmansodan aikaisista tiedustelupalveluiden verkostoista lienee “Rote kapelle” eli “Punainen orkesteri”, joka välitti esimerkiksi Kurskin offensiivin operationaaliset suunnitelmat Moskovaan, jotta Neuvostoliiton asevoimat kykenivät keskittämään joukkoja Kurskin alueelle ja lyömään tuon iskun, joka tunnetaan nimellä “Operaatio Zitadelle”. Tuon järjestön toiminta perustui kolmeen Sveitsissä sijainneeseen suuritehoiseen radioon, joiden kautta Euroopassa työskennelleet GRU:n agentit kykenivät pitämään yhteyttä Moskovan kanssa.
Operaatio toimi siten, että “Rote kapellen” rasisti otti ensin yhteyttä Sveitsissä olevaan suuritehoiseen radioon, minkä avulla pidettin yhteyttä Moskovan esikuntaan. Nuo radiot olivat oikeastaan samanlaisia kuin merenkulussa käytettävät radiot, joita löytyy laivoista, mutta niitä käytettiin toisin tarkoituksiin. “Rote kapellen” ongelmana oli tietenkin radioaseman naamioiminen, jotta tuo toiminta ei olisi paljastunut.
Tuollaisen suuritehoisen radion ongelma tietenkin on sen paino sekä koko, mikä tekee sìitä erittäin vaikeasti liikuteltavan. Ja sodan jälkeen tuollaisia suuritehoisia viestintälaitteita on asennettu esimerkiksi pakettiautoihin, jotta ne voidaan huomaamatta ajaa pois viestien lähettämisen jälkeen. Nuo lähettimet saavat virtaa tavallisesta voimavirtapistorasiasta, tai niiden kanssa käytetään erityistä generaattori-autoa, missä esimerkiksi pakettiauton takaosaan on kytketty aggregaatti, mikä antaa voimavirtaa tuolle suuritehoiselle lähettimelle. Tietenkin kyseinen antenni pitää naamioida jollain tavalla, jotta sitä ei huomata kadulta, ja esimerkiksi metallinen tikapuurunko voi toimia antennina tuollaisille suuritehoisille radioille. Tuo viestintä tietenkin on melko vaivalloista, koska tuo lähetin voidaan suuntia, ja jos sen sijainti saadaan selville, niin silloin voi poliisi potkaista oven sisään.
Siksi agentti sähköttää yleensä nauhalle, joka ajetaan hyvin nopeasti lähettimen läpi, ja sitten vastaanottaja purkaa viestin hidastamalla omaa nauhaansa johon viesti on tallennettu vastaavasti, koska muuten nauhalta kuuluu vain vinkaisu. Tuollaisten suuritehoisten radioiden aika ei vielä nykyäänkään ole ohi, koska vaikka Internet on pitkälti korvannut radion sekä telexin normaalissa viestinnässä, niin suuritehoisten radioiden avulla voidaan rakentaa pitkän matkan Internet, esimerkiksi laivoilla jotka ovat merellä. Tietenkin satelliittien välityksellä tapahtuva kommunikaatio on erittäin hyvä tapa ottaa pitkän matkan yhteyksiä, mutta kuitenkin myös normaali ionosfäärin kautta tapahtuva kommunikaatio on edelleen erittäin käyttökelpoinen sekä huokea tapa ottaa yhteyttä myös pitkillä matkoilla.
Jos halutaan luoda pitkän matkan WLAN, niin silloin voidaan tuollainen WLAN-asema tai verkkokortti kiinnittää suurtehoiseen lähettimeen, jolloin voidaan NSA:n tai GCHQ:n nettivalvonta kiertää. Ja toimiakseen pitää myös toisella puolella olevan tietokoneen verkkokortti liittää suurtehoiseen lähetin- vastaanottimeen, jolloin voidaan luoda pitkän matkan tietoliikenneyhteys, millä sitten ohitetaan normaali Internet.
Kuitenkin Toisen Maailmansodan aikaan tuo järjestö käytti nimenomaan Sveitsiä tukikohtanaan, josta käsin se piti yhteyttä Moskovaan. Tuolloin radio piti sijoittaa pitkälle varsinaisesta antennista, jotta jos suuntima-aseman miehet sitten tuon lähettimen löytäisivät, niin varsinainen radio ei kuitenkaan vaarantuisi. Kun puhutaan tuosta Sveitsissä olevasta lähettimestä tai oikeastaan kolmesta lähettimestä, joiden koodinimi oli “Rote Drei”, niin niiden sijoitus oli kyllä loukkaus Sveitsin puolueettomuutta vastaan.
Noiden lähettimien kautta kykenivät Hitlerin päämajaan soluttautuneet vakoojat pitää yhteyttä GRU:hun tai mihin tahansa muuhun tiedustelupalveluun, koska heillä saattoi silloin olla käytössään pienitehoiset sekä samalla huomaamattomat radiot, jotka sitten voitiin kätkeä nopeasti esimerkiksi takin taskuun, ja myöskään SD:n radiosuuntimaan erikoistuneet miehet eivät noita lähettimiä niin nopeasti löytäisi ilman ruumiintarkastuksia sekä tarkkuusmittauksia, koska kaukosuuntimoasemat eivät olleet riittävän tarkkoja. Ja siksi olisi pitänyt käyttää myös jalan liikkuvia radiosuuntimapartioita. Toki esimerkiksi Fieseler Storch koneissa oli suuntimalaitteita, mutta niistä ei tällöin ollut mitään hyötyä. Eikä myöskään suuntima-autoista ollut mitään hyötyä, jos väkijoukosta lähdettiin etsimään vakoojaa.
Lentokoneet eivät olisi löytäneet yksittäistä henkilöä väkijoukosta. Vakooja usein käytti tuota pientä radiota niin, että hän laittoi nauhan sen sisään, ja sitten laittoi ajastetun laitteen johonkin paikkaan, jotta häntä ei tarkastaja tapaisi sen kanssa. Tuollaisen ihmisen täytyi tuolloin aina muistaa, että hänet voitiin tutkia esimerkiksi Santarmien toimesta. Mutta jos hän oli korkea-arvoinen SS tai Wehrmachtin OKW (Oberkommando Der Wehrmacht) eli pääesikunnan upseeri, niin silloin tietenkään kovin moni ei noita tutkimuksia saanut tehdä. Joidenkin mukaan osalla soluttautujista oli ollut RSHA:n virkamerkit, ja esimerkiksi SS-Brigadenführerin eli sotilaspoliisin tai GESTAPO:n kenraalimajurin arvo.
Jos tuo soluttautuja olisi työskennellyt Hitlerin henkilökohtaisena henkivartijana, niin hän olisi nähnyt lähes kaikki suunnitelmat, mikä sitten nostaisi hänet arvoon arvaamattomaan GRU:n silmissä. Mutta tämä kaikki on pelkkää spekulaatiota, mutta voidaan sanoa, että nuo Hitlerin päämajassa olleet vakoojat saattoivat lyhentää sotaa merkittävästi. Ja itse uskon että heitä ei kamalan montaa ollut. Tai ainakaan kovin moni ei olisi päässyt katselemaan marsalkoiden olan takaa sotasuunnitelmia, joita tehtiin todella suuren salailun vallitessa, ja jos joku olisi sitten noista suunnitelmista puhunut, niin hänet olisi teloitettu oikopäätä.
Se suojeli häntä suurimmalta osalta näistä tarkastuksista. Toki jos vakooja pudotti radion johonkin roskakoriin, eikä muistanut käsitellä sitä kyynelkaasulla tai hiilivedyllä, niin silloin saattoi käydä niin, että koira olisi voinut tuon miehen löytää. Kun noista soluttautujista sitten puhutaan, niin uskon että monet heistä pelkäsivät sodan jälkeen, koska he saattoivat tietää paljon asioita sodan kummastakin sodan osapuolesta, joita kumpikaan ei olisi halunnut paljastaa ihmisille. Ja siksi he pelkäsivät aiheesta sitä, että heille tapahtuisi jotain ikävää, kuten se, että hän saattoi jäädä auton alle. Se montako noita ihmisiä sitten oikeastaan oli, on jäänyt itseltäni pimentoon. Saattaa olla niin, että osa heistä merkittiin sodan loputtua kuolleeksi, jotta he eivät paljastaisi salaisuuksia muille kuin niille, joille salaisuuksia on tapana kertoa. Mutta aiheesta on kirjoitettu kirja, joka ehkä valottaa tätä asiaa joillekin, mutta kuitenkin monia asioita on voinut jäädä kertomatta.
Comments
Post a Comment