Korruption tutkiminen sekä sitä koskeva lainsäädäntö voi muuttua mitättömäksi, jos media asettuu rikollisen puolelle

On olemassa valtioita, joissa korruptiota ei ole siksi, että sitä koskevaa lainsäädäntöä ei ole ole olemassakaan. Tai tarkemmin sanoen tuota lainsäädäntöä ei valvota. Tuolloin tietenkin viranomaiset saavat siellä tehdä mitä heitä huvittaa. Mutta sitten tietenkin on valtioita, joissa tiedotusvälineiden avulla kerrotaan ihmisille, että valtiossa ei edes kukaan halua mitään korruptiota koskevia tutkimuksia. En tiedä mihin kategoriaan kuuluu sellainen tapaus, missä tiedotusvälineet tai tiedotusvälineiden edustajat vihjailevat siitä, että esimerkiksi jos poliisimiehen haastaa oikeuteen, niin siitä sitten seuraa ikävyyksiä tuolle jutussa syyttäjänä tai kantajana olevalle henkilölle.

Se että julkinen sana sekä vapaa lehdistö ovat sananvapauden takuumiehiä, ei välttämättä kuitenkaan toteudu edes Suomessa. Lehtimiehet ovat omien työnantajiensa palveluksessa aivan kuten muutkin ihmiset, ja silloin tullaan siihen tilanteeseen, että päätoimittaja voi poistaa jutusta melko paljon “epäasiallisia” kohtia. Se mitä tuo sana “epäasiallinen”  sitten tarkoittaa, jää jokaisen ihmisen oman päättelykyvyn ja mielikuvituksen varaan.  Ja ainakin Kekkosen aikaan oli tapana se, että tiedotuksessa piti noudattaa tiettyä politiikkaa, mikä ei välttämättä ollut aivan sitä, mitä voidaan totuudeksi kutsua.

Tuolloin oli tapana se, että Neuvostoliittoa kumarrettiin, ja tuolloin oli tapana se, että median oli ikään kuin korostettava neuvostojärjestelmän hyviä puolia. Jos sattui käymään niin, että media sitten ei muistanut kumartaa Kekkosta sekä muuta ulkopoliittista johtoa, niin silloin kävi niin, että kyseinen toimittaja sai nuhteet sekä menetti sotilasarvonsa eikä enää voinut käyttää Puolustusvoimien kuvamateriaalia omissa lehtijutuissaan.

Lehdistön sekä median ongelma on siinä , että myös toimittajat ovat ihmisiä, joiden mielipiteitä sekä asenteita ei välttämättä voi mitenkään peitellä. Samoin lehtimiesten kohdalla ongelma on siinä, että heillä ei ole välttämättä samaa koulutusta kuin tutkijoilla tai poliisimiehillä,  jotka saattavat lukea hyvinkin traumaattisia tapahtumia käsitteleviä artikkeleita sekä raportteja koko päivän.

Tämä tietenkin ikään kuin tekee ihmisestä tunteettoman, mutta toisaalta ammattimaiset tutkijat eivät saa osoittaa tunteitaan, koska jos esimerkiksi sotarikoksia tutkiva henkilö paljastaa tietävänsä jostain verilöylyistä väärässä paikassa, niin silloin hänestä ei ehkä ole mitään hyötyä yhtään kenellekään. Sama koskee tietenkin myös poliiseja, jotka tutkivat normaaleja rikoksia joko normaaleja menetelmiä tai soluttautumista käyttäen. Jos henkilö ei omaa epäilevää ajattelutapaa, niin hän saattaa silloin uskoa, että virkamerkki, tai joku muu vastaava asia tekee ihmisestä syyttömän tai syyllisen. Se onko esimerkiksi kiduttaja mafian vai jonkun maan viranomaisten palveluksessa, on tietenkin teon tapahtuessa melkein sama asia, mutta myöhemmin tuo asia saattaa muuttaa koko tapauksen luonteen.

Mikäli kidutus tai muu vastaava ihmisoikeuksia loukkaava teko tapahtuu valtion edustajan toimesta, niin silloin kidutettua saatetaan myöhemmin syyttää tekaistuista rikoksista. Toki eräs Lavrenti Berija säädätti Neuvostoliitossa lain kidutuksen kieltämisestä, kun Stalin alkoi käydä vanhaksi. Tuolla tavoin NKVD:n pahamaineinen päällikkö varmasti yritti, että hän ei joutuisi kokemaan niitä kauhuja, mitä vangit kokivat hänen vankiloissaan.

Tai hetkinen Berija ei varsinaisesti ollut NKVD:n päällikkö eikä tuo virasto koskaan tappanut ketään, vaan nuo pahamaineiset “puhdistajat’” työskentelivät MGB-nimisessä laitoksessa. Ja Berija oli tietenkin MGB:n päällikkö. Toki myös hallituksia vastustavat sissit ovat välillä harrastaneet kidutusta. Ja esimerkiksi joissain maissa on käynyt niin, että ensin hallituksen miehet ovat kiduttaneet vankeja, ja sitten vallan vaihduttua he ovat itse joutuneet kidutettaviksi. Toisaalta en tiedä miksi sellaista tilannetta sanotaan, missä työmaalla joku sidotaan tuoliin, ja kuumaa pikeä kaadetaan saappaan päälle.  

Tai sitten voi käydä niin, että esimerkiksi organisoidun rikollisuuden jäsen esiintyy poliisina. Yksikin poliisi joka työskentelee rikollisten laskuun voi tehdä todella pahaa vahinkoa nimenomaan poliisin tutkimuksille. Mutta melkein yhtä pahaa jälkeä tekee se, että lehdistö avoimesti asettuu rikollisten puolelle, ja käyttää jatkuvasti palstatilaa esimerkiksi jengipomojen tai väkivaltarikollisten puolustamiseen. Se että oikeudenkäyntejä käydään oikeussaleissa eikä lehtien sivuilla on tuolloin ilmeisesti jäänyt joltain huomioimatta. Samoin se että jokainen puolustuksen esittämä todiste esitetään vapauttavana todisteena on todella ikävä asia. Tuolloin voidaan muistella “Tosi-TV” sarjaa, joka tunnetaan nimellä “Tapaus Aarnio”, jota seurattiin tiedotusvälineissä sillä tavoin, että jokainen puolustuksen esittämä fakta sitten oli “se juttu”, mikä vapauttaa tuon syytetyn. Silloin voidaan puhua siitä, että osa noista jutuista oli varmasti kirjoitettu todistajien painostamiseksi.

Kuitenkin lehtijuttujen määrä sitten paljasti, että Aarnio oli ikään kuin pilottikokeilu, jolla sitten haettiin rajoja sille, mikä oli poliisille sopivaa toimintaa, ja ehkä oikeutta toimia esimerkiksi henkivartijana vapaa-ajallaan. Se kuitenkin mahdollistaa myös sen, että poliisi voisi ottaa lahjuksia työssään, ja se mikä tässä tapauksessa sitten pisti silmään oli lehdistön kääntyminen lakia vastaan, eli sekä Aarnion että norjalaisen massamurhaajan Breivikin tapauksessa on ollut huomattavaa se, että lehtimiehet kääntyvät rikollisen puolelle, ja ikään kuin ihailevat häntä. Samoin esimerkiksi “skin-partioita” on maassamme jostain syystä sitten ihannoitu ikään kuin ne olisivat hyväksytty tapa hoitaa asioita.