Moraalista sekä jumaluudesta ja siitä mihin ne toisten mielestä oikeuttavat

Moraalinen jumalatodistus on asia,  mikä on jumalan sekä uskonnon ylin ominaisuus. Se on asia, mihin uskonto perustelee oman  olemassaolonsa sekä sen, että . Eli jokainen uskonto on olevinaan toista parempi. Uskonto saattaa olla hyvin suvaitseva ihmisiä kohtaan, mutta se jakaa ihmiset siihen ryhmään joka on “oikeasti” uskossa ja muihin, jotka ovat jääneet vaille uskonnon tarjoamaa arvomaailmaa. Tuo asetelma sitten on historian aikana muuttanut uskonnollisia kiistoja verisiksi sodiksi, joissa vastustajia demonisoitiin, ja heihin kohdistuvia julmuuksia on perusteltu sillä, että heidän arvomaailmansa on jotenkin erilainen kuin oman puolen arvomaailma. Ja tietenkin oma näkemys on aina oikeampi, kuten olemme huomanneet historiaa tutkiessamme.

Eli oli uskonto mikä hyvänsä, niin sen edustaja on ollut aina jotenkin enemmän oikeassa kuin muut ihmiset, mikä sitten on tietenkin syventänyt uskontojen kannattajien välisiä riitoja, joita on ollut olemassa viimeistään 1200-luvulta lähtien. Ristiretkeläiset sekä heitä vastaan taistelevat maurit pitivät vastustajiaan paholaisen luomuksina, ja heitä surmattiin säälittä. Tuon käsityksen mukaan vain uskonnon todelliset kannattajat ovat niitä, joille lankeaa uskonnon antama tie “hyvän kautta taivaaseen” tai siihen paikkaan, mihin ihminen joutuu elettyään uskonnon kannalta oikealla tavalla, mikä on täysin määritelty uskonnon pyhissä kirjoituksissa.

Uskontojen ongelma on siinä, että niitä käytetään herkästi poliittisen toiminnan välikappaleena, ja niillä perustellaan maallisen vallan toimien oikeutusta, kun esimerkiksi oman maan oppositiota aletaan murskata. Samoin monissa maailman uskonnoissa on sellainen käsitys, että perheen vanhempia pitää lasten elättää sekä totella koko elämänsä ajan, mikä tietenkin hivelee vanhempien itsetuntoa. Tuon ajatuksen mukaan vanhemmat ovat lapsiaan lähempänä jumalaa, joten he sitten ovat ylempien auktoriteettien edustajia lapsiinsa nähden. Samoin sellainen ajatus että kuninkaat ovat jumalan valitsemia johtajia, joita kansan on toteltava mukisematta. Tuo tietenkin hivelee kuninkaiden itsetuntoa sekä tekee uskonnosta mukavan poliittisen vallankäytön välineenä toimivan työkalun.

Jokainen maailman uskonnosta pitää “oikeana” tapana elää köyhien auttamista sekä heikomman puolustamista. Mutta tuo uskonnon määrittelemä pääsylippu elämän jälkeisen paratiisiin tai palkintoon edellyttää “todellista” omistautumista tuon uskonnon asettamiin normeihin, joista tärkein on usko tuon uskonnon teologiaan. Jos henkilö ei ole “uskossa”, niin hänellä ei mitään mahdollisuutta saada uskonnon määrittelemää hyvää haltuunsa. Bertran Russell sanoi kerran, että jos Immanuel Kant menee taivaaseen, niin hänelle teetetään siellä erityisen epämiellyttäviä tehtäviä, jotta hän voisi olla parempi ihminen. Tuossa ajattelutavassa on sellainen idea, että kaikki hyvät asiat sekä teot ikään kuin pisteytetään.

Ja mitä inhottavampi hyvä teko on tekijälleen, niin se ikään kuin antaa tekijälleen enemmän pisteitä kuin itselle mukava hyvä teko. Tuolloin vihamiehen vetäminen jäistä antaa hyvän tekijälle enemmän pisteitä, kuin jos hän olisi vetänyt parhaan ystävänsä jäistä. Tämä ajattelutapa merkitsee sitä, että elämänsä aikana ihminen ikään kuin ostaa paikkaa itselleen maan päällä eläessään. Ja mitä enemmän hyvää henkilö tekee, niin sitä paremman paikan hän kuolemansa jälkeen saa taivaasta tai miksi kuoleman jälkeistä tilaa nyt sitten sitten kutsutaan. Kuitenkin jokainen uskonto pitää itsestään selvänä sitä, että sen todellisille uskoville antama hyvä tulee vasta kuoleman jälkeen.

Tuolla perustellaan sellainen asia, jota kutsutaan uskonsodaksi. Noilla uskonnoilla, johon kuuluu ajatus siitä, että se joka kuolee uskonsa puolesta, saa paikan paratiisissa. Se että uskontoon yhdistetään väkivaltaisia arvoja tekee siitä erittäin vaarallisen välineen. Tuollainen tilanne oli aikoinaan esimerkiksi Japanissa, missä samuraita koulutettiin niin, että heille uskoteltiin, että nämä soturit joutuvat helvettiin, jos he antautuvat. Samurai-sotureita voidaan pitää äärimmäisenä esimerkkinä äärimmäisistä fundamentalisteista. Heidän kouluttamiseksi keisarin sekä shogunaatin, eli samuraiden järjestelmän käyttöön luotiin aate tai eräänlainen ajattelutapa, josta käytettiin nimeä “bushido”, mikä oli sellainen, että samurain oli tehtävä itsemurha, jos hänen esimiehensä niin vaati. “Bushido” eli “soturin tie” on oikeastaan eräänlainen uskonto, missä keisari, “Auringon poika” samaistettiin samuraille eräänlaiseksi jumalaksi. Tuon jälkeen jokainen käsky, minkä samurain esimies hänelle sanoi oli laki.

Tuon takia he taistelivat aina viimeiseen asti, ja jos vihollinen sitten sai heidät jotenkin sellaiseen tilaan, että taistelusta ei tullut mitään, niin nämä taistelijat hyökkäsivät sitten heidän päälleen vaikka aseettomina, tai viilsivät kurkkunsa auki, jotta he eivät joutuisi häväistyksi vankeina ollessaan. Heille opetettiin pienestä pitäen, että heidän isänsä oli olento, jonka ruumiillistuma oli keisari. Heidän ainoa olemassa oleva valtio oli shoguriaatti, mihin kaikkien samuraiden oli kuuluttava. Jos he epäonnistuivat tai heidän herransa “daimionsa” kuoli, niin silloin samurain oli tehtävä itsemurha, koska ilman herraa hän oli “ronin”.

Mutta mikä tahansa uskonto voidaan yhdistää vaarallisesti väkivaltaan, ja jos uskontoa käytetään esimerkiksi opettamaan niin, että oma rotu tai heimo ovat aina jotenkin oikeassa, sekä perustelemaan ihmisille vaikkapa rotuerottelua, niin silloin ollaan vaarallisella tiellä, mikä voi johtaa todella pahoihin ongelmiin. Fundamentalismi ei ole vain muslimien ongelma, vaan uskonnollista fanatismia on muissakin maailman suurissa uskonnoissa, ja sen takia esimerkiksi Intiassa on ollut ongelmia. Monien maailman uskontojen ongelma on siinä, että ne yksinkertaisesti rajaavat armon koskemaan omia kannattajiaan, ja muihin sitten ei noiden uskontojen arvomaailma päde.