Analyysi Perussuomalaisten kriisin syistä

Perussuomalaiset ovat nyt sitten syvässä kriisissä, mikä sitten aiheuttaa puolueen hajoamista. Se että puolueen eduskuntaryhmä hajoaa kesken vaalikauden on todella vakava asia. Ja syy tähän hajaannukseen johtuu siitä, että puolue potkaistiin pois hallituksesta, koska sen katsottiin olevan kyvytön hoitamaan noita asioita, jotka kuuluvat hallitustyöskentelyyn. Puolueen sisäinen eripura on todella ikävä asia, kun sitä ajatellaan esimerkiksi sen johdon kannalta. Ja kun tätä eripuraa mietitään tarkasti, niin silloin kyllä voidaan sanoa, että kun puolue oli jäsenhankinnassaan sellaisella kannalla, että “tuvat pitää saada täyteen, niin silloin kaikki on hyvin”.

Tuolloin tietenkin seuraa se, että poliittiseen liikkeeseen tulee värikkäitä sekä hyvän supliikin omaavia henkilöitä, joilla kuitenkin on aivan oma mielipide jokaisesta asiasta, mitä puolueessa pitäisi sitten tehdä. Ja jo silloin kun Tony Halme pääsi perussuomalaisten listoilla eduskuntaan oli nähtävissä se, että tuon ehdokkaiden hankinnan tavoitteena oli hankkia listoille värikkäitä henkilöitä. Tuo sitten sai aikaan sen, että puolueeseen alkoi tulvia ihmisiä, joiden keskinäisiä mielipiteitä ei voitu mitenkään sovittaa yhteen. Ja tietenkin oppositiossa puolue tai sen edustaja saattoi käyttää melko värikkäitä puheenvuoroja.

Kun Timo Soinia verrataan esimerkiksi moneen muuhun kansallismieliseen poliitikkoon, niin hän sitten sai tuolla ehdokas-asettelullaan sekä hiukan värikkäällä kielenkäytöllään aikaan sen, että hänen puolueensa sai sitten “hiukan liikaa” ääniä. Tuo aiheutti sen, että puolue ei sitten voinut muuttaa politiikkaansa tarpeeksi nopeasti, koska sen kaikki toiminta oli mitoitettu oppositiossa oloa varten. Ja sitten kun eteen tuli kaksi jytkyä peräkkäin, niin puolueen johdolla oli tietenkin vaihtoehdot vähissä, eli heidän oli mentävä hallitukseen, vaikka tietenkin puolueen asema ei ollut kehuttava. Yhdelläkään sen edustajista ei ollut mitään kokemusta ministerinä työskentelystä, ja vaikka hallitus tietenkin vetää yhteen suuntaan, niin se koostuu kuitenkin omien puolueidensa edustajista, joilla on takanaan omat eturyhmänsä, joiden asioita heidän pitäisi sitten ajaa.

Tuon takia noilla uusilla ministereillä ei sitten ollut käytännössä mitään mahdollisuutta keskustella asioista keskenään, niin että he olisivat voineet kysyä kokeneelta ministeriltä neuvoa siitä, miten noita esityksiä pitäisi käsitellä ennen kuin niitä lähdettiin esittelemään eduskunnalle. Seuraus oli se, että hallitus muuttui ikään kuin toimimattomaksi. Se että perussuomalaisten jäsenistön sekä sen eduskuntaryhmän rakenne on niin heterogeeninen, eli ne ovat täynnä ihmisiä joilla on kaikilla ikään kuin oma lehmä mukana kuvioissa, niin silloin päätösten teko ei vain onnistu. Puolueen ongelmana oli alusta lähtien se, että se haali jäsenikseen henkilöitä, jotka olivat varmasti lähinnä hakemassa helppoa työpaikkaa.

Kun Soini lähti silloin aikoinaan kasvattamaan puolueen äänisaallista, niin silloin tuota poliittista liikettä tuettiin näyttävästi mediassa. Ei ollut enää häpeällistä olla “persu” vaan heitä voitiin tietenkin äänestää. Samoin tietenkin media ylisti “koko kansan Timoa” siitä, kuinka upea ihminen hän oikeastaan onkaan, ja tuolloin voitiin puhua jopa henkilökultin rakentamisesta. Ja tietenkin se mikä lisäsi tuon kasvavan poliittisen liikkeen voimaa oli sen tarve hankkia riveihinsä eduskuntaan haluavia ehdokkaita, ja tietenkin myös puolueen voimakas kasvu sai aikaan monille mukaan lähtijöille sellaisen ajatuksen, että he voivat saada sitten helpon työpaikan tuon puolueen koneistosta tai jopa eduskunnasta.

Ja sitten edessä olikin jytky. Jos jokainen vetää liikkeessä vähän omaa linjaansa, niin silloin tietenkin päätöksenteko muuttuu hyvin raskaaksi prosessiksi. Samoin jos puolueen johdon puheet esimerkiksi EU:sta eroamisesta ovat eri linjassa noiden henkilöiden tekojen kanssa, niin silloin kyllä tulee vastaan luottamuspula. Tällä viittaan siihen, että vaikka Soini oli hyvin EU-kriittinen, niin kuitenkin hänelle kelpasi Brysselin pesti vallan hyvin. Ja siellä sitten hän tietenkin tuli tutuksi muiden Euroopan päättäjien kanssa. Tuolloin “iso mies” selitti äänestäjilleen, että hän kykeni paremmin vaikuttamaan asioista Brysselissä, jossa hän joidenkin muistikuvieni tai lehtiartikkelin mukaan oli sanonut aikovansa pistää kapuloita Brysselin miesten rattaisiin, vaikka tuo saattaa olla väärin muistettu.

Sitten ulkoministerinä hän sitten ei tuonut tuota EU-eroa koskevaa kansanäänestystä pöytään. Viimeinen niitti hallituksessa olemiselle saattoi olla se, kun hän Halla-Ahon voiton jälkeen ilmoitti “haluavansa jatkaa ulkoministerinä”, mikä tietenkin on vastoin poliittista tapakoodia, jonka mukaan puolueen puheenjohtaja pitää hallussaan korkeinta ministerin salkkua. Samoin tuo puolueen radikalisoituminen sitten sai aikaan sen, että Halla-Ahoa alettiin pelätä, ja toki tuo puolueen ministerin erikoinen toiminta  joissain asioissa, kuten Y-junan lakkauttaminen saivat aikaan sen, että muut katsoivat paremmaksi poistaa tuon puolueen hallituksesta. Se sitten tietenkin lisäsi hajaannusta, minkä seuraukset ovat nähtävissä mediassa.

http://eraanpuolueenkriisi.webnode.fi