Olisiko Paroni Manfred von Richthofen edes tunnistanut itseään muistelmistaan?

Maailma tarvitsee esikuvia, ja varsinkin valtioiden johtajat haluavat mielellään palkita ihmisiä, jotka ovat valtion edestä tehneet suuria asioita. Kuten tiedämme niin lähes kaikissa valtioissa on käytössä kunniamerkkejä, joita saa antaa käytännössä vain sodassa ja taistelussa kunnostautuneille sotureille, jotka ovat tehneet korvaamattomia palveluksia valtiolleen. Mutta kuten me kaikki tiedämme, niin tällaiset suuret sotasankarit kuten Paroni Manfred von Richthofen eli “Punainen paroni” sopivat vallan hyvin nuorison esikuviksi, kunhan he eivät sitten puhuisi mitään, mitä valtion johto ei heidän haluaisi puhuvan. Tuollaiset miehet olivat tietenkin esimerkiksi Saksan Keisarille sekä Englannin pääministerille mieleen, koska he saivat näyttävää jälkeä aikaan. Mutta muuten tuollainen mies oli erittäin ikävä tuttavuus, koska hän saattoi villitä nuorisoa.

Kuitenkin hänen kaltaisensa miehet olivat hyvää mainosta Saksan sekä Englannin upseeristolle, joille nuo lentäjä-ässät toivat sitten kunniaa. Noista suurista sankareista kirjoitettiin kirjoja, missä heidän lentotaitoja korostettiin sekä ylivoimaista osaamistaan paisutettiin lähes yli-inhimillisiin mittoihin. Mutta tietenkin kuolleet sankarit olivat tuolloin kaikille johtajille mieleen. Ja siksi nimenomaan kuolleiden lentäjien ansioita korostettiin erittäin paljon, koska lentäjät olivat upseereita, ja upseerien uhrautuvuus ilmeni nimenomaan tuossa lentämisessä, joten tietenkin propagandististen kirjojen kirjoittajat ottivat mielellään aiheeksi juuri tuollaisen kreivin tai paronin lento-uran, joka sitten päätyi monesti vastapuolen konekiväärin tulitukseen.

Kun noiden lentäjien väitetyt muistelmat tulivat postuumisti ulos painosta, saattoivat hänen saavutuksensa ilmasodan  kivisellä saralla olla tuossa kirjassa sitä luokkaa, että tuo ihminen ei noista kirjoista edes itseään tunnistaisi. Se oliko tuo upseeri saanut edes yhtään oikeaa ilmavoittoa oli aivan yhdentekevä asia niille miehille, jotka kirjoittivat noita kirjoja, millä kannustettiin nuoria liittymään armeijaan. Ja tässä sitten pitää sanoa, että osa noista kirjoista kirjoitettiin päiväkirjan muotoon, joten tuo kuuluisa “Punainen lento-hävittäjä” saattaa olla jonkun muun kuin paronin itsensä kirjoittama.

Tuollaisten propagandististen kirjojen luomista sankareista voidaan hyvällä syyllä käyttää nimitystä “media ässä”, mikä tarkoittaa sitä, että henkilö saattoi olla täysin tekaista lukuunottamatta hänen nimeään. Ja tuollaiselle onnettomalle joka kaatui ensimmäisessä taistelussaan saatettiin luoda tekaistu palvelurekisteri, joka osoitti hänen palvelleen esimerkiksi ilmavoimien salaisissa tehtävissä. Tuollaisilla tekaistuilla palvelu-rekistereillä ei muuten tuon taistelussa kaatuneen miehen kannalta mitään merkitystä ollut, paitsi että niin saatiin hänen lapsensa sekä nuoremmat sisaruksensa uskomaan siihen, että tuo mies oli mitä upein sankari, jota luomakunta koskaan on nähnyt.

Samoin jos mies sattui saamaan kuolemantuomion, niin silloin tuo tuomio hävitettiin sen toimeenpanon jälkeen, ja miehelle kirjoitettiin sellainen asiakirja, missä hän oli sankarillisesti tuhonnut bunkkerin tai johtanut ryhmäänsä kuolemaa halveksuen, kunnes sitten luoti lävisti kyseisen miehen sydämen. Tuolla tavoin salattiin todellinen kuolinsyy sekä vältettiin sitä, että esimerkiksi kenttäoikeuden tuomareista alettaisiin puhua pahaa selän takana.

Muistakaa se, että myös propagandan tekijä ei koskaan oikeastaan ole vastuussa siitä, mitä hän kirjoittaa. Se käsitettiin ennen palvelustehtävänä siinä missä muutkin asevoimien työ oli. Ja kuten kaikki tietävät, niin tietenkin noita kirjoittajia peloteltiin sillä, että jos he eivät tehneet työtään kunnolla, niin silloin leski sekä hänen lapsensa saisivat pelkurin maineen, joten kaikille paras oli se, että noiden ihmisten väitettiin kuolleen sankarillisesti taistellen keisarin ja isänmaan puolesta. Koska jos tuollaisista asioista puhuttiin, niin silloin leski menetti eläkkeen, ja siksi kaikille oli paras, että henkilö kuoli sankarina.

Tai näin ainakin Keisarillisessa Saksassa ajateltiin, kun noiden upseerien sankaruutta korostettiin, eikä kuollut tullut koskaan korjaamaan noita hänen päälleen kaadettuja olemattomia sankaritekoja. Eikä kukaan mielellään tullut pilaamaan sankarien mainetta hautausmaalle. Se olisi ollut epäkorrektia toimintaa. Jos totta puhutaan, niin jos tuollainen kirjoittaja puhui kirjoittamistaan asioista, niin hän olisi  varmasti joutunut teloitettavaksi, koska tuollaisilla miehillä oli tuolloin aina vaitiolovelvollisuus työstään. Toisen Maailmansodan aikaan nuo yksiköt toimivat saksassa Waffen-SS:n valvonnassa “Sonderkommando Ahnenerben” valvonnassa. Noita henkilöitä käytettiin nimenomaan tekaistujen raporttien luomiseen, ja heidän ansiostaan esimerkiksi keskitysleirien vartijoille luotiin peitetarinat, sekä niihin kuuluvat mitalien esitykset, jotta nuo miehet saisivat sitten glooriaa ympärilleen. Jos tuosta toiminnasta olisi kerrottu julkisuuteen, niin kertojaa olisi odottanut loppu Lugerin luoti takaraivoon ammuttuna.

Tuolloin mallia otettiin yleensä “Vänrikki Stoolin tarinoista”, joissa Sven Dufva-niminen mies kaatuu puolustaen sankarillisesti jotain pientä siltaa. Tuon miehen urhoollisuus sekä sankarillisuus tietenkin ovat saaneet monet historioitsijat pohtimaan mahdollisuutta siihen, että olisiko tuo silta jossain oikeasti olemassa, ja olisiko Sven Dufva sitten oikeasti elänyt henkilö, kun hänet tuossa tarinassa mainittiin. Ja kun tuo kirja sitten oli vielä painettu Venäjän vallan aikaan, niin silloin tietenkin mietitttiin sitä, että millainen mies tämä yksin siltaa puolustava mies oikeastaan oli. Silta itse ei mikään kovin kummoinen voinut olla, koska yksi mies kykeni siinä tekemään vastarintaa.

Mutta tietenkin tuo tarina on kiehtova, ja varmasti se on ollut aikoinaan hyvin suosittu. Tuollaisia tarinoita on aina käytetty ikään kuin inspiroimaan seuraavan sukupolven kirjailijoiden kirjoitusta, ja se mikä tuossa kirjoitelmassa mietityttää, on se että miksi Venäjä ei sitä aikoinaan sensuroinut. Siinä toki joukko-osasto jättää tuon miehen yksin puolustamaan kohdetta. Dufvan kuolema tuli toki Venäläisten kädestä, mutta kuitenkin hän yksin jäi sinne sillalle pitämään omiensa puolta, joten miksi tuo mies jätettiin yksin. Jos hänen onnistui ainoana miehenä pidätellä vihollista, niin mitä olisi tapahtunut, jos koko hänen ryhmänsä olisi ollut paikalla? Olisiko Venäläiset saatu lyötyä takaisin, jos tuo kohta olisi ollut kunnolla puolustettu? Sitä voidaan aina miettiä tarkasti, kun tuota kirjaa luetaan.

http://punainenparonijakirjailija.webnode.fi