Aikamatkailua sekä hiukkaskiihdyttimiä

Hadron-kiihdytin

Taas on tullut eteen päivä, jolloin mietin sitä paljon puhuttua ajassa matkustamista, mikä liittyy Einsteinin suhteellisuusteorian ajan hidastumiseen. Itse uskon että tuollainen kone olisi ehkä mahdollista rakentaa jo nykyään, vaikka siihen tuskin kukaan oikeasti uskaltaa astua, ja tuo matka ajassa olisi hyvin riskialtis toimenpide, johon käytetään CERN:n “Hadron”-kiihdyttimen kaltaista laitetta, niin että aikakone laitetaan kiertämään tuota kiihdytin-rengasta sellaisella nopeudella, että se saavuttaa ehkä 97-99,9 prosenttia valon nopeudesta, jolloin aika sen sisällä hidastuu. Tuo itse aikakone olisi ikään kuin jättimäinen teräksestä tehty pilleri, johon yksi tai kaksi astronauttia menee sisään, ja sitten kiihdytin-rengas käynnistetään.

Tällainen laite olisi siis se, mikä esitellään joskus SciFi-kirjallisuudessa tai "Timecopin kaltaisissa elokuvissa, mutta ennen kuin mitään miehiä lähetetään tuonne kauas tulevaisuuteen, niin sitä ennen pitää tuota tekniikkaa kokeilla, ja silloin voidaan käyttää hyvin pieniä nanoteknologiaan perustuvia luotaimia, jotka sitten kiskaistaan takaisin singulaarin lävitse. Ne tietenkin varustetaan tässä hypoteettisessa kokeessa  sellaisilla viestivälineillä, että ne voivat kommunikoida singulaarin lävitse, ennen putoamistaan lattialle toisella puolella mustaa aukkoa.

Ja nuo laitteet sitten havainnoivat ympäristöään esimerkiksi niiden sisällä olevien kameroiden avulla, joilla saadaan sitten kuvia välitettyä tuosta kuvitteellisesta muutaman sekunnin kestävältä matkalta tulevaisuuteen.  Syy miksi itse suuntaisin tämän matkan kohti tulevaisuutta, johtuu siitä että tulevaisuudesta me voisimme saada käyttöömme tekniikkaa, jota emme muuten saisi käsiimme. Mutta tietenkin tämä kaikki on vain pohdintaa, ja jos tuollaista matkaa aletaan toteuttaa oikeasti, niin silloin on vaarana se, että tuo väline sitten osuu valtavalle nopeudella kiihdyttimen seinään.

Jos kaikki menee tässä teoreettisessa mietinnässä  hyvin, niin Hadron onnistuisi kiihdyttämään kappaleen tyhjiössä noin 99 prosenttiin valon nopeudesta, jonka jälkeen kiihdyttimeen ohjataan väliainetta. Tuo vaiheen tarkoitus olisi sitten sellainen, että kun valo siirtyy kulkemaan väliaineessa, niin se hidastuu, jolloin voisi käydä niin, että tuo jättimäinen teräspilleri sitten ylittäisi valon nopeuden. Tuota ylitystä kutsutaan rajapinta-ilmiöksi, ja se on havaittavissa tilanteessa, missä neutriino saapuu ilmaisimeen, joka on täytetty erittäin puhtaalla vedellä. Ja kun tuo hiukkanen osuu veden pintaan, niin se lähettää sekunnin murto-osan kestävän sinisen valon shokkiaallon, mikä johtuu siitä, että neutriino hidastuu osuessaan veteen.

Tuo hidastuminen ei kuitenkaan tapahdu ikään kuin välittömästi, vaan koska neutriino on ikään kuin valtavalla nopeudella etenevä elektroni, niin siksi tuossa rajapinnassa kyseinen hiukkanen ylittää valon nopeuden erittäin lyhyeksi ajaksi. Tuollainen ilmiö voitaisiin sitten luoda myös CERN:iin, jossa tuohon kiihdyttimeen voidaan pudottaa vesiseinämä, joka aiheuttaisi saman ilmiön, kuin tuo vesiastia, mitä käytetään normaalisti neutriinojen havaitsemiseen. Kuitenkin tuossa testissä on omat huonot puolensa, koska jos tämä toimenpide menee vikaan, niin alus törmää silloin lähes 99 prosentilla valon nopeudesta johonkin kiinteää objektia vastaavaan pintaan, jolloin seurauksena on räjähdys mikä voisi tuhota ainakin suuren osan Eurooppaa.

Se mitä pitäisi tapahtua olisi se, että tuo alus ylittäisi valon nopeuden, ja syöksyisi neljänteen ulottuvuuteen, mutta kuitenkin tuo toimenpide on varmasti hyvin riskialtis. Joten sen takia tämä kirjoitelma on vain teoreettinen pohdinta tuollaisen kiihdyttimen käytöstä mahdollisessa aikamatkailussa, joka kuitenkin on hyvin riskialtis muutenkin.

Vaikka kiihdyttimeen luotu vesiseinä olisi niin harva, että tuo alus sitten lävistäisi sen, niin tietenkin hidastuvuus sen sisällä voisi olla hyvin voimakas. Tuolloin kyseinen seinä olisi vain molekyylin paksuinen, jotta se voisi muodostaa tuollaisen rajapinnan, missä valonnopeus olisi mahdollista ylittää. Se olisi siis oikeastaan hybridirajapinta, jossa magneettikentän ja tuollaisen ohuen vesiseinän yhteisellä vaikutuksella luodaan singulaari eli sähkömagneettinen musta aukko. Tuo singulaari olisi siis vesiputouksen takana, jolloin se lisäisi aluksen nopeutta sen törmätessä veteen. Tietenkin tuota hyppyä auttaisi kiihdyttimen valtavan voimakas magneettikenttä, mikä auttaa singulaarin muodostumisessa. Jos koe taas menisi mönkään, niin silloin tuo törmäysenergia aiheuttaa valtavia tuhoja pitkin mannerta.

Mutta kun puhutaan aluksen matkan onnistumisesta, niin jos se pääsee matkustamaan ajassa, niin silloin tietenkin sen palauttaminen takaisin olisi hyvin vaikeaa. Jos taas puhutaan kiväärin luodin kokoisista nanoteknologiaan perustuvasta luotaimesta, joka lähetetään tulevaisuuteen tuollaisen seinämän tai singulariteetin kautta, ja joka voitaisiin sitten vetäistä takaisin jollain narulla, niin nuo välineet voisivat hankkia paljon tietoja tulevaisuuden tekniikasta.

Mutta matka ajassa kestäisi kuitenkin vain muutamia sekunteja kerrallaan, ja jotta laite voisi sitten havainnoida ympäristöään, niin sen pitäisi päästä paikkaan, missä se kohtaisi normaalin maapallon ihmisen ympäristön. Jos aikamatka tapahtuisi sitten tuolla kiihdyttimessä, niin silloin nuo ehkä pientä ampullia muistuttavat laitteet saisivat kuvattua vain kiihdyttimen sisäosia, elleivät ne matkusta ajassa niin pitkälle, että tuota kiihdytintä ei enää ole.

Tai sitten sen pitäisi kommunikoida tulevaisuuden tiedemiesten kanssa, jotta he näyttäisivät tuolle pienelle alukselle esimerkiksi omien tietokoneiden ruutuja tai jotain teknisiä piirustuksia, joista voisi olla hyötyä meidän ajassamme oleville ihmisille. Tuollaiset nanotekniologiaan perustuvat luotaimet siis ikään kuin käytetään singulaarin tuolla puolen ja kiskaistaan takaisin tuolta matkalta.