Vallan käyttäminen sekä yksilön suhde valtaan on miellyttävää pohdittavaa, varsinkin silloin kun pitää miettiä tilannetta, missä henkilön yhteisöön tai yksilöön käyttämä valta on absoluuttista

Yksilön suhteen valtaan pitää olla sikäli kriittinen, että hänen on osattava erottaa tilanne, missä vallan käyttäjän yksilöllinen etu menee valtion edun edelle. Ja kun esimies käyttää valtaa, niin hänen on käsitettävä se, että alainen tottelee tuota esimiestä ehkä ilman kysymyksiä tai vastaväitteitä. Kun pohditaan tilannetta, missä siviilistä tehdään esimerkiksi asevoimien johtotehtävissä toimiva henkilö, niin hänen on tiedettävä se, että alaiset todella tottelevat kaikkea mitä hän sattuu sanomaan. Alainen on esimiehen välikappale, minkä avulla hän toteuttaa tahtoaan. Eli hän voi lähettää alaisen tekemään tehtäviä puolestaan vaikka toisella puolen maailmaa, jos hän niin sattuu haluamaan.

Kuitenkin voidaan toki sanoa, että myös alaisella on mahdollisuus sanoa esimiehelleen vastaan, tai olla tottelematta hänen moraalittomia käskyjään. Vallan käyttö on sikäli erikoinen asia, että siinä valtion johdon asenne yksilölliyyteen on erittäin tarkasti mietittävää. Ja ihminen jolla ei ole valtaa ei voi valtaa myöskää käyttää. Se sitten saa aikaan sellaisen asian, että ihmiselle täytyy aina kertoa, jos hän on toiseen henkilöön nähden esimiesasemassa, koska jos hän ei tuota asiaa tiedä, niin silloin saattaa käydä niin, että hän käskee muita tekemään jotain tyhmää. Tuo tilanne johtuu siitä, että toinen ei tiedä toisen tottelevan itseään, jolloin tuo esimies voi komentaa alaistaan eli välikappaletta tekemään asioita, joita hän sitten katuu tai jotka johtavat katastrofiin.

Näet jos valtion johto ei käsitä, että se komentaa sekä ohjaa massoja, niin silloin saattaa seurauksena olla tila, missä valtio menee ikään kuin jotenkin mielettömään tilaan. Kun ajatellaan esimerkiksi Anna Arendia sekä hänen opettajaansa Martin Heideggeria, niin itse käsittäisin Aredendin Heideggerin feminiinisenä sekä pehmeämpänä puolena, joka ajattelee asioista demokraattisesti sekä yksilön arvoja huomioivaa kantaa noudattaen. Kun mietitään Heideggerin suhdetta valtaan, niin hän oli natsipuolueen johtavana filosofina kovien arvojen kannattaja, jonka mielestä yksilö oli olemassa vain valtiota varten.

Arend taas kannatti hieman pehmeämpiä arvoja. Se miten Heideggerin käsitykset valtion suhteesta yksilöön kulminoituivat kaikkien sekä vasemmistolaisten että oikeistolaisten ääripään valtioiden asenteissa oli se, että kaikkien noiden aatteiden lähtökohtana on se, että yksilön pitää olla hyödyksi valtiolleen. Mitä henkilö teki työelämässä ollessaan oli se, mitä valtio sitten arvosti. Tuo sama arvo oli monissa sosialistisissa yhteiskunnissa se, mikä määräsi yksilön arvon yhteiskunnassa.

Kuitenkin yksilön tasa-arvo on monissa maissa sekä kulttuureissa yksinkertaisesti mikä toteutuu kovin harvoin. Tasa-arvo ei ole siis sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se on myös esimerkiksi sitä, että uusiakin työntekijöitä huomioidaan muissakin asioissa kuin vain työtehtäviä jaettaessa, eli mikään tuollainen palkkaus tai muu sen kaltainen asia ei yksinkertaisesti tuo mitään tasa-arvoa työelämään.

Tasa-arvo on myös sellainen asia, että toisia ihmisiä kuunnellaan aidosti sekä he saavat sitten tyydytystä työstään myös muun kuin palkan muodossa. Työn arvostaminen on asia, mistä aina silloin tällöin käydään keskusteluja. Jos toisen työtä ei arvosteta tai koko ammattikunta leimataan kyvyttömiksi “loosereiksi”, niin silloin käy niin, että tuota ammattikuntaa ei sitten enää kohta ole. Kun puhutaan työntekijöistä, jotka eivät koskaan muka tee mitään, niin tietenkin aina silloin tällöin tulee sellainen ajatus mieleen, että miksi he eivät lähde johonkin keskukseen, mistä heitä sitten voidaan tilata.

Ajatus varmaan on monille mieleen, mutta kuitenkin tuollainen asia vaikuttaa näihin ammattikuntiin hyvin negatiivisesti. Ja se saa sitten monet nuoret suuntautumaan pois tuolta alalta, mikä sitten tarkoittaa koko ammattikunnan poistumista työmarkkinoilta. Se mikä ajaa nuoria korkeakouluun on se, että sitä kautta he saavat sitä kautta ammatin, mitä muutkin arvostavat. Ja tuolloin tietenkin voidaan kysyä se ikuinen kysymys, että kumpi vetoaa kapakassa enemmän vastakkaiseen sukupuoleen arkkitehti vai siivooja? Tällä voidaan kysyä suoraan, kumpi ammatti sitten vaikuttaa seksikkäämmältä vastakkaisen sukupuolen silmissä?

Toki saattaa olla niin, että tuo arkkitehtoninen koulutus sitten voi näyttää hieman paremmalta esimerkiksi seuranhakuilmoituksissa, vaikka toisaalta siivooja voi vaikuttaa mukavan käytännölliseltä. Ihmisen hyöty valtiolle mitataan sillä, mitä hän tekee valtion hyväksi. Tuolloin tietenkin tulee sitten jossain vaiheessa sellainen asia vastaan, että mitä jos henkilön tuoma lisäarvo onkin aineetonta. Eli hän voi tehdä esimerkiksi laivan piirustuksia ja myydä niitä muille, tai sitten kirjoittaa poliitikkojen puheita, joissa he kehuvat jotain laivojen tekijöitä. Mutta kuitenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi on olemassa ihmisiä, jotka pitävät filosofeja jotenkin pehmeinä ihmisinä. He eivät ilmeisesti koskaan ole lukeneet Raamattua, missä esimerkiksi vanhassa testamentissa veri virtaa lähes koko ajan.

Eivätkä he myöskään ole pitäneet mitään kiirettä etsiessään esimerkiksi “Kommunistisen manifestin” kaltaisia teoksia kirjahyllyistä, koska tuon teoksen mukaan jokainen, joka ei kuulu “proletariaattiin” tulee kuolla, oli hän sitten päätöksiä tehnyt henkilö tai tämän  lapsi, vammainen tai vanhus. Syytä tähän kammottavaan kommunistien luokkavihana tunnettuun ilmiöön olisi pitänyt kuitenkin hiukan pohtia, ennen kuin lähdetään ampumaan ketään yhtään missään. Tuon “puhdistuksen” tarkoitus oli siis enemmänkin estää vallankumouksen kärkikaartin salaisuuksia paljastumasta. Ja uskoisin, että kukaan heistä ei mikään puhtoinen pulmunen ole koskaan ollut. Vai miksi tuo Uljanov-niminen mies sitten aikoinaan liittyi vallankumouksellisiin?

Toki saattoi olla niin, että Lenin joksi Uljanov sitten nimensä muutti joutui katsomaan veljensä hirttämistä, mutta uskoisin että asia saattoi olla myös jokin muu. Näet teloitus oli salainen aina, jos se tehtiin poliittisista syistä. Joten ehkä Lenin sitten valehteli tuon asian, ja sitten kun hän pääsi valtion johtoon vei jotain asiakirjoja poltettaviksi. Kuitenkin kun puhutaan proletariaattiin kuulumisesta, niin itse kyllä ihmettelen sitä tapaa, että esimerkiksi kun vammaistyöntekijä tai määräaikaisen työsuhteen tekijä-osapuoli lähtee töistä pois, niin hänen pitää ikään kuin kiittää työpaikastaan tarjoamalla jotain kakkuja.

Luuleeko joku ehkä sitten, että on mukavaa olla määräaikaisessa työsuhteessa? On tietenkin upeaa käydä työssä ja saada siitä palkkaa, mutta muuten se että ihminen ei kuulu työ-ympäristöönsä ei varmasti ole mitään kovin mukavaa. Ja tässä sitten se ikuinen kysymys, että miksi tarjota kahvia ja pullaa ihmisille, joita ei koskaan ole sattunut tuntemaan, ja joista kukaan ei koskaan edes halua tuohon henkilöön tutustua? Jos ihmiseen ei edes haluta solmia mitään suhteita, niin miksi hänen pitää sitten kaikesta kiittää?

Ihminen kasvaa kohtaamaan muut ihmiset samalla tavoin, kuin miten hänet itsensä on kohdattu, ja mikäli hänellä ei ole muita velvollisuuksia kuin totella muita, niin kuitenkin sen tehtävän voi sitten antaa niin, että hänkin sen ymmärtää. Ja tietenkään en usko, että kukaan ihminen, jota kohdellaan kuin ilmaa voi toista loukata. Kun toinen on toisen ihmisen esimies, niin luulisi hänen sitten olevan toista niin paljon moraalisesti sekä taidollisesti ylevämpi, että osaa sitten jättää toisen omaan arvoonsa. Esimiesaseman käyttö perustuu juuri siihen paljon puhuttuun Nitscheläiseen yli-ihmis-teoriaan, missä johtajiksi nostetaan moraaliltaan sekä muita ominaisuuksiltaan muiden yläpuolella olevat ihmiset.

Aina sitten voidaan kysyä, että mitä tuollainen yli-ihminen sitten välittää mitä hänen alapuolellaan olevat ihmiset hänestä mahtavat sanoa. Miksi hän heitä kuuntelee? Onhan hänellä laki puolellaan, joten mitä varten sitten tuollainen ihminen mesoo sitä vastaan, että hänestä joku kirjoittaa vähän pahasti. Siitä sitten vain komentamaan sosiaalista mediaa kiinni, jos ei alainen häntä miellytä. Eikä alainen ole sitä varten, että hänen aikansa menee sosiaalisessa mediassa. Jos alaisen työ ei miellytä, niin sitten tietenkin hänet voidaan aina vaihtaa.

Se tietenkin on totta, että kukaan normaali ihminen ei varmaan koskaan käsitä sitä, että alaiseen saa aina purkaa tunteita. Hänen pitää totella kaikkea, mitä esimies sattuu sanomaan, mutta yhden asian sitten voi jokainen itsekin huomata. Se on sellainen, että tuo esimies ei välttämättä ole sellainen, että alainen hänestä sattuu pitämään. Kun palataan armeijan mukaviin asioihin, eli paikkaan missä esimies on todella jotain, niin siellä on eräs harjoitus, jota kutsutaan “sulkeis-harjoitukseksi”. Tuossa harjoituksessa esimies komentaa alaisiaan käskyillä “taakse poistu” tai “eteen vie”, ja sitten alaiset tottelevat tuota miestä.

Kaikki armeijan käskyt annetaan samalla tavalla, eli ensin on komennon valmisteleva osa, ja sitä seuraa itse komento. Kun tuota harjoitusta käydään läpi, niin se vaikuttaa siviileistä hieman typerältä. Kuitenkin sillä on syvällinen merkitys, eli tarkoitus on saada miehet toimimaan yhtenä ryhmänä. Ja vaikka tuo komentelu on takuulla hiukan hupaisaa, niin en kuitenkaan väitä alaisen tuosta harjoituksesta pitävän. Samoin en usko että kukaan tuon harjoituksen jälkeen tulee esimiehelleen tarjoamaan mitään kakkuja, vaikka tämä olisi kuinka väittänyt tekevänsä pojista miehiä.

Maassamme muuten on mahdotonta tehdä armeijan kanssa mitään oikein, koska kukaan ei voi olla laskuvarjojääkäri tai tykkimies sekä siviilipalvelusmies samaan aikaan. Näet jos henkilö menee armeijan sijasta siviilipalvelukseen, niin hän on luuseri ja maanpetturi. Mutta jos hän menee laskuvarjojääkäreihin, niin silloin hän on sotahullu, ja tykistössä tuo mies sitten on murhaaja, joten jos hän vaikka sitten hakisi toimistoon, missä sitten voisi vaikka alikersantin natsat olkapäillä käydä komentelemassa sitten metsästä palaavia miehiä, jotta he osaisivat käyttäytyä oikein.

Tuolloin tuo mies voisi ehkä olla jonkun mielestä hiukan “vulgaari” tai pikkumainen. Mutta kuten tiedämme, niin näissä asioissa on vaikeaa miellyttää kaikkia, ja siksi näitä rivejä tässä kirjoitan. Ja nuo aselajit ovat siis tässä vain siksi, että ne muistuivat ensimmäiseksi mieleeni, ja mitään yhteneväisyyttä todellisessa elämässä tapahtuneisiin asioihin niillä ei ole. Eli kuten me tiedämme, niin kaikista asioista on varmaan jokaisella ihmisellä vähän erilainen näkemys. Ja ehkä tuo näkemys muodostuu ennakkoasenteista sekä siitä miten asioihin sattuu joku asennoitumaan.

Mutta ennakkoasenteet muodostuvat siitä, että jostain tehtävistä tai työympäristön erityispiirteistä on kerrottu jotain asioita. Se sitten muuttaa asennoitumista ensimmäiseen työpäivään sekä sitä kautta muihin työympäristön toimijoihin eli työtovereihin. Mikäli sitten tuo asenne on se, että henkilö ikään kuin odottaa saman tien lähtöpasseja, niin silloin varmasti se myös näkyy myös asenteissa työtovereita kohtaan. Ihminen suhtautuu työhönsä riippuu siitä, miten häntä on opastettu siihen suhtautumaan. Jos työnteko on henkilön elämässä ollut jonkinlainen etuoikeus, niin silloin hän suhtautuu siihen kuin etuoikeuteen.

Mikäli henkilö sitten on kokenut työssään kovin vähän myönteistä palautetta, niin se sitten se näkyy henkilön asennoitumisessa saamaansa palautetta kohtaan. Tuolloin hän ikään kuin ottaa sellaisen asenteen, että pitääkö hänen sitten mitään yrittääkään, koska ainoa saatavissa oleva palaute on surkeaa, ja kuitenkin hänet jossain vaiheessa sitten erotetaan, koska hän ei ole työnantajien mielestä sopiva tuohon työhön. Ja mitä varten hän sitten mitään edes viitsii yrittää, kun aina on tilanne se, että tuo henkilö on jotenkin aina jäänyt hopealle? Tuolloin on aina löytynyt ihminen, joka on häntä parempi valinta.

Tuollaisen ihmisen arvomaailma saattaa olla sellainen, että hänelle työnteko on ikään kuin yhteiskunnallisen osallistumisen edellytys, ja muutenkin monien ihmisten puheessa pääasiassa ovat työ sekä ystävät, joten tietenkin työ on se asia, mistä sitten ihmisten kanssa keskustellaan. Ja kun baaritiskillä tietenkin kysytään välillä sitä, mitä työtä toinen tekee, joten silloin ei varmaan ole seksikästä vastata olevansa pitkäaikaistyötön. Tai oikeastaan “pitkäaikaistyötön” kuulostaa varmaan upealta, jos sitä verrataan esimerkiksi “sosiaaliseen työkyvyttämyyteen”. Silloin voi olla hyvin vaikeaa solmia uusia ystävyyssuhteita, kun pitää varoa, että mitä sanoo muille.

Kun henkilö sitten on työkyvytön, niin hän ei silloin ole mahdollisuutta esimerkiksi hakea kursseille, ja joidenkin työpaikkojen saaminen liittyy tietenkin siihen, että henkilön pitää olla työtön työnhakija. Se varmasti sitten eristää ihmistä sosiaalisesti, vaikka tietenkään valtio ei tähän asiaan mitenkään voi vaikuttaa. Ja jos työttömien yhteisössä sattuu haluamaan jotain ihmissuhteita, niin niiden luominen ei mitään helppoa ole. Näet kilpailu työpaikoista on niin tiukkaa, että ketään ei sitten voi edes hyvällä omallatunnolla sanoa olevan sellainen henkilö, että häntä odotetaan edes tuohon paikkaan aamulla. Eli hän voi sitten lähteä aivan yllättäen kohti vihreämpiä laitumia. Kuitenkin jos tuttavien etäisyys toisistaan on erittäin pitkä, niin silloin tietenkin voi käydä niin, että heillä ei ole yhteisiä tuttavia, jolloin työstä on mukavaa alkaa keskustelu. Ja jos työtä ei ole, niin silloin ei keskustelusta tule mitään.

https://sites.google.com/view/vallankaytonoppiminen/etusivu

http://vallankayttaminen.webnode.fi